Mutta niin, minä olen vaikea ihminen. Todella äärimmäisen vaikea ja monimutkainen tyyppi... Enkä suinkaan usko, että jokaisesta tai edes joka toisesta olisi katsomaan minun kiukuttelujani... Tai enhän minä nyt suinkaan aina kiukuttele. Mutta usein huomaan itsekin että välillä olen tavattoman kärsimätön... Ja jostain syystä usein tunnen kaipaavani jotain, mutta itsekään en osaa määritellä sitä että mitä minä kaipaan. Se että johtuuko tämä kaikki kummallisuus masennuksesta tms. niin en osaa sanoa. Mutta voi kai silläkin olla osuutta asiaan. Pienesti tuntuu etten saa samanlaista fiilistä asioista kuin aina ennen. Tuntuu että kaikista terävin riemun "huippu" olisi kadonnut. Enpä taida voida muuta kun vain alistua kohtalooni ja toivoa, että ne kaikista suurimmat fiiliksetkin vielä joskus palaisivat luokseni.

Mutta tänään kokonaisen viikon reissaamisen jälkeen kotiin. Ja täytyy sanoa, että vaikka reissussa on mukavaa niin kyllä koti on aina koti... <3. Ja jos joskus ei lähde niin ei voisi koskaan palata takaisin. Ja minusta tuntuu, että palaan tänne taas perjantaina. Niin, juuri tänne missä nytkin tätä viestiä naputtelen ;).

Minä poistun nyt, mutta lupaan että palaan asiaan pian :).

Herra O:n kanssa käytiin aamusta shoppailemassa herralle uudet valjaat ja nyt on sitten hyvä tepastella pitkin kylän raittia uudet valjaat päällä.

Ulkona on tänään ollut aikamoinen myräkkä, sen huomasin varsinkin aamupäivästä poiketessani apteekissa kun tuuli riepotteli apteekin mainoskylttiä pitkin parkkipaikkaa... Päivä on muuten kulunut asioita hoidellen ja kotona pyykkiä pesten. Kylppärissä odottaa vielä kaksi mattoa jotka pitäisi pestä. Kiitoksia vain herra O....

Ensi viikon perjantaina hyppään junaan ja matkustan vanhempieni luokse. Vähän jännittää nähdä perhettä kaiken tämän jälkeen... Toivottavasti minua ei aseteta kamalaan ristikuulusteluun. Paljon ihmetystä ja kysymyksiä herättänee myös huulikoruni. No, aikuisia tässä kai ollaan (vaikka lähes tulkoon koskaan en tunne itseäni aikuiseksi...).

Menojalkaa vähän vipattaisi, mutta ehkä parempi nyt vain hillitä sitä ja pysyä ruodussa. No mutta tässä nyt tälläinen lyhkänen päivitys. Katsellaan taas.

Minne sinä olet kadonnut? Ennen sinä nautit minun seurastani. Ja minä sinun. Mutta nyt jotain on muuttunut. Enkö ole enää sinulle tärkeä? En taida olla.. En minä usko että kenelläkään on aina niin kiire, että vanha ystävä voi unohtua. Elämä on valintoja ja rakkaani, minusta tuntuu että sinä olet nyt tehnyt valintasi. Miksi minäkään täällä enää viihtyisin, kun ilman sinua joutuisin elämään? Minun on sinua kamala ikävä. Sinä aina lupasit että olet paras ystäväni aina ja ikuisesti. Niin sinä sanoit ja monesti myös viestissä niin kirjoitit.

Kohta minä puen Herra O:lle heijastinliivin ja valjaat. Sitten lähdemme ulos. Mennään kävelemään tuonne joen rantaan. Siellä me ajattelemme sinua. Minun on paha ja kylmä olla yksin. Sinä lupasit minulle niin paljon. Sinä lupasit ikuisen ystävyytesi. Mutta mitä siitä enää onkaan jäljellä? Pelkät muistot ja minun kyyneleeni.

Sanotaan, että ystävät ovat kuin enkeleitä. Osa tulee elämään jäädäkseen, osa viipyy vain pienen hetken. Mutta silti, ystävinä he ovat kullan arvoisia. Niin, mutta minä en tahdo luopua parhaasta ystävästäni. Miksi hän rikkoi lupauksensa? Miksi hän jätti minut yksin tähän kylmään ja pimeään maailmaan? Hän oli elämäni aurinko ja tuuli. Ne hän oli. Ja minun on niin kamala ikävä... <\3...

Näillä sanoilla alkaa Arttu Wiskarin koskettava biisi Tuhkaa ja ikävää. Jos minä tulen poistumaan tästä elämästä oman käden kautta, niin tuon biisin tahtoisin esitettävän hautajaisissani. Se on kaunis ja se kertoo ikään kuin minusta. Minä olen rikkinäinen ihminen.

Herra O nukkuu tuossa vieressä, pieni kuononsa vasten oikeaa nilkkaani. Niin se on tavannut viime yöt nukkua. Aivan kiinni minussa. Se pelkää minun katoavan...

Tein sunnuntai-iltana kollaasi taulun ja nimesin sen "Hyvänmielentauluksi". Siinä on suurissa kehyksissä ystävieni, eläinteni, kummityttöni ja muita kuvia minulle rakkaista muistoista. Se on tuossa kunniapaikalla keskellä olohuone-makuuhuoneeni seinää. Sitä olenkin monesti jo tuossa seisoskellut katselemassa. Voi kun voisin palata asioissa vuoden taakse päin... Ehkä tekisin kaiken toisin. Tai ainakin eläisin ne onnen hetket uudelleen huolella.

Minun on kamala ikävä... <3...

Herra O on nukkunut yönsä tiiviisti kainalossani. Herra taitaa muutenkin olla aikamoinen mamman poika :). Lääkitykseen olen pikkuhiljaa alkanut tottua. Pari ensimmäistä päivää meni zombina, aivan kuin sumussa mutta muutaman päivän kuluttua se sumu alkoi hälvetä ja aloin olla taas enemmän oma itseni. Ehkä tämä lääkitys nyt sitten tasaa mielialoja, että ne eivät olisi aivan vuoristorataa. Ehkä olen aiemmin ollut vähän turhankin kielteinen nuita lääkkeitä kohtaan. Kenties se sunnuntainen tapahtuma tarvittiin, että ymmärsin että yksin ja ilman lääkkeitä en jaksa. Elämä antaa ja elämä ottaa, niin se vain menee. Ehkä minä vielä joku päivä osaan olla onnellinen ja että minun on hyvä olla itseni kanssa.

Radiossa soi äsken Juokse sinä humma. Ukkini lauloi sitä minulle kun olin pieni. Tuosta kappaleesta tulee aina hyvä mieli. Minulla oli hyvä lapsuus <3.

"...Juokse sinä humma, kun tuo taivas on niin tumma ja varjot ne tietäni peittää. Maantieltä hiljaa mun lauluni kuuluu ja liinukka harjaa heittää..."

Näihin tunnelmiin, palataan taas.

Otin sunnuntaina alkuiltapäivästä suuren yliannostuksen parasetamolia. Muistan miten istuin teatterinharjoitustilassa. Minä kirjoitin kirjettä parhaalle ystävälleni. Pyysin siinä anteeksi ja neuvoin mistä hän löytäisi loput jäähyväiskirjeeni. Minä kerroin olevani väsynyt. Hain autosta lääkepurkin ja vein sen mukanani sisälle. Istuin pöydän ääressä kirje edessäni ja tuijotin lääkepurkkia. Kiersin purkin auki ja kaadoin pillereitä pöydälle. Hain keittiöstä lasillisen vettä. Otin käteeni pillereitä ja laskin ne. Kymmenen. Nielaisin ne kahdessa osassa. Kauhaisin pöydältä käteeni lisää pillereitä. Taas kymmenen. Nielaisin ne jälleen kahdessa erässä. Toistin tämän vielä kaksi kertaa. Olin syönyt siis yhteensä 40 tablettia. Ajattelin, että vielä kymmenen. Viimeisten tablettien nieleminen oli vaikeaa. Minua oksetti. Viimeisen erän nielaisin kolmessa osassa. Kirjoitin kirjeeni loppuun. ”Minä olen yötaivaan kirkkain tähti. Minä olen syksyn viimeinen itsepäinen lehti puussa. Minä olen talven ensimmäinen lumihiutale, joka ei enää malttanut odottaa. Minä olen kevään ensimmäinen leskenlehti, joka nousee maanpinnalle kukkimaan. Minä olen auringonsäde kesällä, joka kutittaa nenänpäätäsi. Minä olen lämmin vesi uimarannalla. Minä olen kuohuviinin kuplat. Rakastan sinua.”. Itkien taittelin kirjeen kuoreen ja sujautin kuoreen vielä muistitikun, joka sisälsi loput jäähyväiskirjeeni. Pakkasin lääkepurkin käsilaukkuuni, otin sen ja kirjeen mukaani ja vein ne autoon. Asetin käsilaukkuni etupenkille ja sen eteen penkille kirjekuoren, jossa luki parhaan ystäväni nimi. Kirjeen päälle laskin ystäväni lompakon, jonka hän oli aiemmin unohtanut autooni. Suljin auton oven ja lukitsin ne. Työnsin avaimet taskuuni ja kävelin läheiselle rannalle. Katselin tyyntä järven pintaa ja kiedoin omat käteni ympärilleni. Tältäkö se tuntuu, kun hyvästelee elämäänsä? Katselin niitä tuttuja ja rakkaita maisemia. Siinä rannalla olimme kuluneen kesän aikana vietäneet monia hauskoja hetkiä. Olimme juhlineet juhannusta, lämmitelleet käsiämme grillikatoksessa tulen roihutessa pesässä, olimme hihitellen uineet alusvaatteisillamme järvessä ja nauttineet, olimme nauraen kuiskineet salaisuuksia toistemme korviin ja olinpa sillä rannalla tänä kesänä suudellutkin auringon jo laskettua mailleen. Lääkkeet alkoivat ilmeisesti pikkuhiljaa vaikuttaa, sillä tunsin oloni jotenkin kummalliseksi. Kävely tuntui epävakaalta ja pää tuntui kummalliselta. Olin menossa sisälle kun pihaan kääntyi tuttu auto. Vaihdoin muutaman sanan tutun miehen kanssa ja poistuin sitten sisälle. Istuin sohvalle ja päässäni pyöri. Soitin ystävälleni. Sain sanottua, että nyt taisi käydä hama... Sitten vain itkin. Lopulta katkaisin puhelun ja kirjoitin asiani hänelle viestillä. Ystäväni vastasi viestiin kysymällä missä olen. Ja minä kerroin. Minä olin nyt todellakin vaarassa. Minä istuin sohvan reunalla. Menin sohvalle pitkäkseni ja muistelin jonkun biisin sanoja. Minä olin aivan yksin. Paras ystäväni soitteli, mutta en kyennyt vastaamaan. En tiennyt mitä hänelle olisin sanonut. En halunnut rikkoa häntä yhtään enempää. Ystäväni jatkoi ja jatkoi soittamista. Lopulta muutaman häneltä tulleen huolestuneen viestin jälkeen minä vastasinkin. Nenäni oli itkusta tukkoinen. Hän kyseli mitä oli sattunut ja minä vain itkin. Lopulta en kyennyt muuhun kun hiljaa kuiskaamaan anteeksi ja katkaisemaan puhelun. Paras ystäväni soitti pian uudelleen ja avasin linjan, mutta hän saattoi vain kuulla itkuni. Paikanpäälle tulossa ollut ystäväni oli soittanut parhaalle ystävälleni ja kertonut mitä olin tehnyt. Paras ystäväni puhui minulle rauhoitellen ja kyseli paljonko olin lääkkeitä ottanut. Hän kehotti minua oksentamaan. ”Yritä oksentaa. Yritä oksentaa.”. Kuulin hädän tuon parhaan ystäväni äänessä ja itkin vain entistäkin kovemmin.

Istuin sohvan reunalla ja hiljaa heijasin itseäni. Minä pelkäsin nyt kun sain katsoa kuolemaa silmiin. Tätäkö minä todella olin halunnut? Kuulin kun pihaan tuli auto. Tiesin, että ystäväni saapui. En edes kuvitellut nousevani ja meneväni avaamaan ovea, sillä en jaksanut. Pääni tuntui oudolta. Onneksi ystävällä oli avaimet ja hän tuli niillä sisään. Minä istuin sohvalla ja nojasin päätä käsiini. Minä itkin kun ystävä tuli luokseni ja halasi minua. Silitteli mustia hiuksiani ja sanoi ettei enää ollut hätää. Kerroin lääkepurkin olevan autossani ja siellä olisi myös kirje parhaalle ystävälleni. Pyysin häntä hakemaan laukkuni ja toimittamaan kirjeen parhaalle ystävälleni. Hän meni ja samalla pihaan saapui myös ambulanssi. Ystävä antoi lääkepurkin ensihoitajalle ja sitten minua jo vietiinkin pihalle ambulanssiin. Askeleet tuntuivat raskailta ja olo oli sekava. Säikähdin pihalla seisovaa ambulanssia ja hain turvaa ystävästäni. Hän halasi minua ja sanoi kyllä tulevansa mukaani. Kävin pitkäkseni paareille ja pian olinkin jo sisällä ambulanssissa. Kuulin sireenien äänen auton katolta samalla kun minulle ojennettiin lääkehiilipullo. En ole koskaan vielä juonut lääkehiiltä niin mielelläni. Se maistui yhtä pahalta kuin aina ennenkin, mutta tiesin että minun oli juotava se jos halusin selvitä. Puhelimeni alkoi soittaa Kotiteollisuuden-biisiä taskussani ja näytössä vilkkui ”Äitikulta”. Hiljensin puhelimen ja pistin sen takaisin taskuuni. Hetken kuluttua puhelin alkoi soida uudestaan. Näytössä vilkkui vieras numero. En vastannut. Pian puhelimeni alkoi jälleen soida ja näytössä vilkkui jälleen ”Äitikulta”. En uskaltanut vastata, sillä en tiennyt mitä hänelle kertoa. Kun puhelin jälleen hiljeni laitoin sen äänettömälle ja työnsin taskuuni. Kuulin kuinka ambulanssikuski soitti ambulanssin torvea ja minua väsytti. Matkan varrella heräilin siihen, kun ensihoitaja taputteli minua poskille. Pian sainkin jo kuulla, että olimme sairaalalla. Sisällä huolestuin kun en nähnytkään ystävääni missään. Minne hän oli kadonnut? Miksi minut oli jätetty yksin? Myöhemmin minulle selvisi, että ambulanssiin ei oteta ylimääräisiä jos matkalla saattaa tulla kiire. Niinpä ystäväni siis jäi pois kyydistä. Minut vietiin sairaalassa pian teho-osastolle. Kuulin sanan sieltä ja toisen täältä ja minä pelkäsin. Vapisin kauttaaltani. ”...maksa tuhoutuu parissa päivässä...vastalääke on laitettu tippumaan...äidille on ilmoitettu...muuta ei ole tehtävissä...yliannostus on suuri...”. Sitten aloin voida pahoin. Yritin nieleskellä oksennusta, mutta en kyennyt siihen kauaa. Sain kaarimaljan ja oksensin lääkehiilen mustaa. Minä itkin ja oksensin. Puhelimeni oli kiinni, että laitteet ympärilläni eivät ottaisi siitä häiriötä. Kerrankin saatoin tuntea itseni pieneksi. Tahdoin soittaa parhaalle ystävälleni ja onnekseni löysin hänen numeronsa kalenteristani. Annoin numeron hoitajalle ja pian sain puhelimen. Rukoilin mielessäni, että paras ystäväni vastaisi. Ja vastasihan hän. Kuulin riemun hänen äänessään kun oudon numeron takaa kuului minun hiljainen ääneni. Hän oli pelännyt. En muista kaikkea mitä puhuimme, mutta pyysin häntä varmistamaan, että O-koirani oli hyvässä hoidossa. Pyysin moneen kertaan anteeksi ja kysyin, että olisiko hän yhäkin ystäväni. Ja sanoi, että tietysti olisi. Minä olin hänen paras ystävänsä, eikä mikään muuttaisi sitä. Minä aloin jälleen voida pahoin ja pikaisesti hyvästelin rakkaimman ystäväni. Lupasin soittaa taas heti kun pystyisin. Suljin puhelimen ja samalla taas oksensin itkien. Hoitaja tuli luokseni ja silitteli hiljaa selkääni. Hän piteli kaarimaljaa paikoillaan ja sanoi, että itke vain. Ja niin minä itkinkin. Itkin kuin en koskaan ennen ollut itkenyt. Se oli puhdasta pelkoa ja hätää.

Mutta minä nautin kun koiruudet on mun luona. Harmi vaan kun kissaherra J ei voi tulla mukana. En viitti herraa stressata, se kun nauttii suunnattomasti vapaudesta maaseudulla. Pitänee herraa lähiaikoina taas mennä paijjaamaan :).

Nyt istun kotona sängyllä ja koira O tuhise tuossa vieressä. Viime yön unet jäivät melko lyhyiksi ja nyt siis nukuttaa. Pienet päikkärit nukuinkin koulun jälkeen. Tänään siis ajoissa nukkumaan että huomenna taas jaksaa.

Äiti soitteli tänään ja houkutteli minua vkonlopuksi kotiin. Mutta en minä nyt pääse lähtemään. Rahatilannehan nyt on mikä on ja saan lähes koko eläintarhamme kylään vkonlopuksi <3. Ja oikeastaan on ihan mukava viettää vkonloppua rauhassa kotona. Kesäteatteritkin kun on nyt ohi niin saan ihan vaan olla. Niin ja eihän sitä koskaan tiedä että josko koiranpennut jo syntyisivät vkonloppuna.

Mutta nyt kipaisen katsomaan että josko kuivausrumpu olisi saanut hommansa hoidettua :).