Mitäs kaikkea tämä vkonloppu on pitänytkään sisällään? Tähtitaivas & merenranta. Raippaluodonsilta & leikkipuisto. Leffaa toisen kainalossa ja pieniä lenkkejä yhdessä herra O:n kanssa. Kyrö ei vaikuta ollenkaan hassummalta paikalta. Ehkä se on se seura mikä siinä on kaikista ratkaisevin :).

Mutta niin, minä olen vaikea ihminen. Todella äärimmäisen vaikea ja monimutkainen tyyppi... Enkä suinkaan usko, että jokaisesta tai edes joka toisesta olisi katsomaan minun kiukuttelujani... Tai enhän minä nyt suinkaan aina kiukuttele. Mutta usein huomaan itsekin että välillä olen tavattoman kärsimätön... Ja jostain syystä usein tunnen kaipaavani jotain, mutta itsekään en osaa määritellä sitä että mitä minä kaipaan. Se että johtuuko tämä kaikki kummallisuus masennuksesta tms. niin en osaa sanoa. Mutta voi kai silläkin olla osuutta asiaan. Pienesti tuntuu etten saa samanlaista fiilistä asioista kuin aina ennen. Tuntuu että kaikista terävin riemun "huippu" olisi kadonnut. Enpä taida voida muuta kun vain alistua kohtalooni ja toivoa, että ne kaikista suurimmat fiiliksetkin vielä joskus palaisivat luokseni.

Mutta tänään kokonaisen viikon reissaamisen jälkeen kotiin. Ja täytyy sanoa, että vaikka reissussa on mukavaa niin kyllä koti on aina koti... <3. Ja jos joskus ei lähde niin ei voisi koskaan palata takaisin. Ja minusta tuntuu, että palaan tänne taas perjantaina. Niin, juuri tänne missä nytkin tätä viestiä naputtelen ;).

Herra JH on varmasti hyvä mies jollekin, mutta tyystin vääränlainen minulle.. Onneksi meressä piisaa kaloja JA enpä menisi väittämään etteikö minun sydämeni sykkisi tälläkin hetkellä eräälle *ajattelee*. Taidanpa olla ihastunut.

Minä poistun nyt, mutta lupaan että palaan asiaan pian :).

Kävin tänään koululla puhumassa nuista poissaoloista. Tuntuu, että silläkin saralla kaikki järjestyy kyllä. Mieltä ilostutti myös se että luokkalaiset ovat kyselleet kovasti perääni :). Lääkeannosta pienenettiin hiukan, jospa sillä saataisiin takkuiset aamut katoamaan. Ja no, uskallan kai jo mainita. Minä olen ihastunut :). Minä olen ihastunut koko sydämestäni! Herra JH:n olen tuntenut vasta pienen hetken, mutta on tämä ihastumisen tunne vaan ihanaa. Tuntuu kuin koko maailma hymyilisi. Ehkei sentäs aivan koko maailma, mutta edes osa siitä.

Herra O:n kanssa käytiin aamusta shoppailemassa herralle uudet valjaat ja nyt on sitten hyvä tepastella pitkin kylän raittia uudet valjaat päällä.

Ulkona on tänään ollut aikamoinen myräkkä, sen huomasin varsinkin aamupäivästä poiketessani apteekissa kun tuuli riepotteli apteekin mainoskylttiä pitkin parkkipaikkaa... Päivä on muuten kulunut asioita hoidellen ja kotona pyykkiä pesten. Kylppärissä odottaa vielä kaksi mattoa jotka pitäisi pestä. Kiitoksia vain herra O....

Ensi viikon perjantaina hyppään junaan ja matkustan vanhempieni luokse. Vähän jännittää nähdä perhettä kaiken tämän jälkeen... Toivottavasti minua ei aseteta kamalaan ristikuulusteluun. Paljon ihmetystä ja kysymyksiä herättänee myös huulikoruni. No, aikuisia tässä kai ollaan (vaikka lähes tulkoon koskaan en tunne itseäni aikuiseksi...).

Menojalkaa vähän vipattaisi, mutta ehkä parempi nyt vain hillitä sitä ja pysyä ruodussa. No mutta tässä nyt tälläinen lyhkänen päivitys. Katsellaan taas.

Minun paras ystäväni...

Minne sinä olet kadonnut? Ennen sinä nautit minun seurastani. Ja minä sinun. Mutta nyt jotain on muuttunut. Enkö ole enää sinulle tärkeä? En taida olla.. En minä usko että kenelläkään on aina niin kiire, että vanha ystävä voi unohtua. Elämä on valintoja ja rakkaani, minusta tuntuu että sinä olet nyt tehnyt valintasi. Miksi minäkään täällä enää viihtyisin, kun ilman sinua joutuisin elämään? Minun on sinua kamala ikävä. Sinä aina lupasit että olet paras ystäväni aina ja ikuisesti. Niin sinä sanoit ja monesti myös viestissä niin kirjoitit.

Kohta minä puen Herra O:lle heijastinliivin ja valjaat. Sitten lähdemme ulos. Mennään kävelemään tuonne joen rantaan. Siellä me ajattelemme sinua. Minun on paha ja kylmä olla yksin. Sinä lupasit minulle niin paljon. Sinä lupasit ikuisen ystävyytesi. Mutta mitä siitä enää onkaan jäljellä? Pelkät muistot ja minun kyyneleeni.

Sanotaan, että ystävät ovat kuin enkeleitä. Osa tulee elämään jäädäkseen, osa viipyy vain pienen hetken. Mutta silti, ystävinä he ovat kullan arvoisia. Niin, mutta minä en tahdo luopua parhaasta ystävästäni. Miksi hän rikkoi lupauksensa? Miksi hän jätti minut yksin tähän kylmään ja pimeään maailmaan? Hän oli elämäni aurinko ja tuuli. Ne hän oli. Ja minun on niin kamala ikävä... <\3...

"Nuku rauhassa lapsonen
minä untasi valvoen
sä et koskaan yksin jää
millon on päivä viimeinen
sitä koskaan mä tietää voi en
uskon vielä kohdataan..."
 

Näillä sanoilla alkaa Arttu Wiskarin koskettava biisi Tuhkaa ja ikävää. Jos minä tulen poistumaan tästä elämästä oman käden kautta, niin tuon biisin tahtoisin esitettävän hautajaisissani. Se on kaunis ja se kertoo ikään kuin minusta. Minä olen rikkinäinen ihminen.

Herra O nukkuu tuossa vieressä, pieni kuononsa vasten oikeaa nilkkaani. Niin se on tavannut viime yöt nukkua. Aivan kiinni minussa. Se pelkää minun katoavan...

Tein sunnuntai-iltana kollaasi taulun ja nimesin sen "Hyvänmielentauluksi". Siinä on suurissa kehyksissä ystävieni, eläinteni, kummityttöni ja muita kuvia minulle rakkaista muistoista. Se on tuossa kunniapaikalla keskellä olohuone-makuuhuoneeni seinää. Sitä olenkin monesti jo tuossa seisoskellut katselemassa. Voi kun voisin palata asioissa vuoden taakse päin... Ehkä tekisin kaiken toisin. Tai ainakin eläisin ne onnen hetket uudelleen huolella.

Minun on kamala ikävä... <3...