Välillä aurinko paistaa, välillä sen peittää suuret tummat pilvet mutta tärkeintä on että se kuitenkin paistaa. Olen ollut nyt ystäväni, "varaäiteni" luona. Aluksi tuumin että sairaalasta päästyäni olisin vain mennyt kotiin. Mutta ehkä se oli sittenkin hyvä etten jäänyt yksin kotiin vain tulin tänne. Minulla on ollut huonoja hetkiä täälläkin, mutta kotona niitä olisi varmasti ollut vielä enemmän.

Herra O on nukkunut yönsä tiiviisti kainalossani. Herra taitaa muutenkin olla aikamoinen mamman poika :). Lääkitykseen olen pikkuhiljaa alkanut tottua. Pari ensimmäistä päivää meni zombina, aivan kuin sumussa mutta muutaman päivän kuluttua se sumu alkoi hälvetä ja aloin olla taas enemmän oma itseni. Ehkä tämä lääkitys nyt sitten tasaa mielialoja, että ne eivät olisi aivan vuoristorataa. Ehkä olen aiemmin ollut vähän turhankin kielteinen nuita lääkkeitä kohtaan. Kenties se sunnuntainen tapahtuma tarvittiin, että ymmärsin että yksin ja ilman lääkkeitä en jaksa. Elämä antaa ja elämä ottaa, niin se vain menee. Ehkä minä vielä joku päivä osaan olla onnellinen ja että minun on hyvä olla itseni kanssa.

Radiossa soi äsken Juokse sinä humma. Ukkini lauloi sitä minulle kun olin pieni. Tuosta kappaleesta tulee aina hyvä mieli. Minulla oli hyvä lapsuus <3.

"...Juokse sinä humma, kun tuo taivas on niin tumma ja varjot ne tietäni peittää. Maantieltä hiljaa mun lauluni kuuluu ja liinukka harjaa heittää..."

Näihin tunnelmiin, palataan taas.