Otin sunnuntaina alkuiltapäivästä suuren yliannostuksen parasetamolia. Muistan miten istuin teatterinharjoitustilassa. Minä kirjoitin kirjettä parhaalle ystävälleni. Pyysin siinä anteeksi ja neuvoin mistä hän löytäisi loput jäähyväiskirjeeni. Minä kerroin olevani väsynyt. Hain autosta lääkepurkin ja vein sen mukanani sisälle. Istuin pöydän ääressä kirje edessäni ja tuijotin lääkepurkkia. Kiersin purkin auki ja kaadoin pillereitä pöydälle. Hain keittiöstä lasillisen vettä. Otin käteeni pillereitä ja laskin ne. Kymmenen. Nielaisin ne kahdessa osassa. Kauhaisin pöydältä käteeni lisää pillereitä. Taas kymmenen. Nielaisin ne jälleen kahdessa erässä. Toistin tämän vielä kaksi kertaa. Olin syönyt siis yhteensä 40 tablettia. Ajattelin, että vielä kymmenen. Viimeisten tablettien nieleminen oli vaikeaa. Minua oksetti. Viimeisen erän nielaisin kolmessa osassa. Kirjoitin kirjeeni loppuun. ”Minä olen yötaivaan kirkkain tähti. Minä olen syksyn viimeinen itsepäinen lehti puussa. Minä olen talven ensimmäinen lumihiutale, joka ei enää malttanut odottaa. Minä olen kevään ensimmäinen leskenlehti, joka nousee maanpinnalle kukkimaan. Minä olen auringonsäde kesällä, joka kutittaa nenänpäätäsi. Minä olen lämmin vesi uimarannalla. Minä olen kuohuviinin kuplat. Rakastan sinua.”. Itkien taittelin kirjeen kuoreen ja sujautin kuoreen vielä muistitikun, joka sisälsi loput jäähyväiskirjeeni. Pakkasin lääkepurkin käsilaukkuuni, otin sen ja kirjeen mukaani ja vein ne autoon. Asetin käsilaukkuni etupenkille ja sen eteen penkille kirjekuoren, jossa luki parhaan ystäväni nimi. Kirjeen päälle laskin ystäväni lompakon, jonka hän oli aiemmin unohtanut autooni. Suljin auton oven ja lukitsin ne. Työnsin avaimet taskuuni ja kävelin läheiselle rannalle. Katselin tyyntä järven pintaa ja kiedoin omat käteni ympärilleni. Tältäkö se tuntuu, kun hyvästelee elämäänsä? Katselin niitä tuttuja ja rakkaita maisemia. Siinä rannalla olimme kuluneen kesän aikana vietäneet monia hauskoja hetkiä. Olimme juhlineet juhannusta, lämmitelleet käsiämme grillikatoksessa tulen roihutessa pesässä, olimme hihitellen uineet alusvaatteisillamme järvessä ja nauttineet, olimme nauraen kuiskineet salaisuuksia toistemme korviin ja olinpa sillä rannalla tänä kesänä suudellutkin auringon jo laskettua mailleen. Lääkkeet alkoivat ilmeisesti pikkuhiljaa vaikuttaa, sillä tunsin oloni jotenkin kummalliseksi. Kävely tuntui epävakaalta ja pää tuntui kummalliselta. Olin menossa sisälle kun pihaan kääntyi tuttu auto. Vaihdoin muutaman sanan tutun miehen kanssa ja poistuin sitten sisälle. Istuin sohvalle ja päässäni pyöri. Soitin ystävälleni. Sain sanottua, että nyt taisi käydä hama... Sitten vain itkin. Lopulta katkaisin puhelun ja kirjoitin asiani hänelle viestillä. Ystäväni vastasi viestiin kysymällä missä olen. Ja minä kerroin. Minä olin nyt todellakin vaarassa. Minä istuin sohvan reunalla. Menin sohvalle pitkäkseni ja muistelin jonkun biisin sanoja. Minä olin aivan yksin. Paras ystäväni soitteli, mutta en kyennyt vastaamaan. En tiennyt mitä hänelle olisin sanonut. En halunnut rikkoa häntä yhtään enempää. Ystäväni jatkoi ja jatkoi soittamista. Lopulta muutaman häneltä tulleen huolestuneen viestin jälkeen minä vastasinkin. Nenäni oli itkusta tukkoinen. Hän kyseli mitä oli sattunut ja minä vain itkin. Lopulta en kyennyt muuhun kun hiljaa kuiskaamaan anteeksi ja katkaisemaan puhelun. Paras ystäväni soitti pian uudelleen ja avasin linjan, mutta hän saattoi vain kuulla itkuni. Paikanpäälle tulossa ollut ystäväni oli soittanut parhaalle ystävälleni ja kertonut mitä olin tehnyt. Paras ystäväni puhui minulle rauhoitellen ja kyseli paljonko olin lääkkeitä ottanut. Hän kehotti minua oksentamaan. ”Yritä oksentaa. Yritä oksentaa.”. Kuulin hädän tuon parhaan ystäväni äänessä ja itkin vain entistäkin kovemmin.

Istuin sohvan reunalla ja hiljaa heijasin itseäni. Minä pelkäsin nyt kun sain katsoa kuolemaa silmiin. Tätäkö minä todella olin halunnut? Kuulin kun pihaan tuli auto. Tiesin, että ystäväni saapui. En edes kuvitellut nousevani ja meneväni avaamaan ovea, sillä en jaksanut. Pääni tuntui oudolta. Onneksi ystävällä oli avaimet ja hän tuli niillä sisään. Minä istuin sohvalla ja nojasin päätä käsiini. Minä itkin kun ystävä tuli luokseni ja halasi minua. Silitteli mustia hiuksiani ja sanoi ettei enää ollut hätää. Kerroin lääkepurkin olevan autossani ja siellä olisi myös kirje parhaalle ystävälleni. Pyysin häntä hakemaan laukkuni ja toimittamaan kirjeen parhaalle ystävälleni. Hän meni ja samalla pihaan saapui myös ambulanssi. Ystävä antoi lääkepurkin ensihoitajalle ja sitten minua jo vietiinkin pihalle ambulanssiin. Askeleet tuntuivat raskailta ja olo oli sekava. Säikähdin pihalla seisovaa ambulanssia ja hain turvaa ystävästäni. Hän halasi minua ja sanoi kyllä tulevansa mukaani. Kävin pitkäkseni paareille ja pian olinkin jo sisällä ambulanssissa. Kuulin sireenien äänen auton katolta samalla kun minulle ojennettiin lääkehiilipullo. En ole koskaan vielä juonut lääkehiiltä niin mielelläni. Se maistui yhtä pahalta kuin aina ennenkin, mutta tiesin että minun oli juotava se jos halusin selvitä. Puhelimeni alkoi soittaa Kotiteollisuuden-biisiä taskussani ja näytössä vilkkui ”Äitikulta”. Hiljensin puhelimen ja pistin sen takaisin taskuuni. Hetken kuluttua puhelin alkoi soida uudestaan. Näytössä vilkkui vieras numero. En vastannut. Pian puhelimeni alkoi jälleen soida ja näytössä vilkkui jälleen ”Äitikulta”. En uskaltanut vastata, sillä en tiennyt mitä hänelle kertoa. Kun puhelin jälleen hiljeni laitoin sen äänettömälle ja työnsin taskuuni. Kuulin kuinka ambulanssikuski soitti ambulanssin torvea ja minua väsytti. Matkan varrella heräilin siihen, kun ensihoitaja taputteli minua poskille. Pian sainkin jo kuulla, että olimme sairaalalla. Sisällä huolestuin kun en nähnytkään ystävääni missään. Minne hän oli kadonnut? Miksi minut oli jätetty yksin? Myöhemmin minulle selvisi, että ambulanssiin ei oteta ylimääräisiä jos matkalla saattaa tulla kiire. Niinpä ystäväni siis jäi pois kyydistä. Minut vietiin sairaalassa pian teho-osastolle. Kuulin sanan sieltä ja toisen täältä ja minä pelkäsin. Vapisin kauttaaltani. ”...maksa tuhoutuu parissa päivässä...vastalääke on laitettu tippumaan...äidille on ilmoitettu...muuta ei ole tehtävissä...yliannostus on suuri...”. Sitten aloin voida pahoin. Yritin nieleskellä oksennusta, mutta en kyennyt siihen kauaa. Sain kaarimaljan ja oksensin lääkehiilen mustaa. Minä itkin ja oksensin. Puhelimeni oli kiinni, että laitteet ympärilläni eivät ottaisi siitä häiriötä. Kerrankin saatoin tuntea itseni pieneksi. Tahdoin soittaa parhaalle ystävälleni ja onnekseni löysin hänen numeronsa kalenteristani. Annoin numeron hoitajalle ja pian sain puhelimen. Rukoilin mielessäni, että paras ystäväni vastaisi. Ja vastasihan hän. Kuulin riemun hänen äänessään kun oudon numeron takaa kuului minun hiljainen ääneni. Hän oli pelännyt. En muista kaikkea mitä puhuimme, mutta pyysin häntä varmistamaan, että O-koirani oli hyvässä hoidossa. Pyysin moneen kertaan anteeksi ja kysyin, että olisiko hän yhäkin ystäväni. Ja sanoi, että tietysti olisi. Minä olin hänen paras ystävänsä, eikä mikään muuttaisi sitä. Minä aloin jälleen voida pahoin ja pikaisesti hyvästelin rakkaimman ystäväni. Lupasin soittaa taas heti kun pystyisin. Suljin puhelimen ja samalla taas oksensin itkien. Hoitaja tuli luokseni ja silitteli hiljaa selkääni. Hän piteli kaarimaljaa paikoillaan ja sanoi, että itke vain. Ja niin minä itkinkin. Itkin kuin en koskaan ennen ollut itkenyt. Se oli puhdasta pelkoa ja hätää.